Kuvasin loppusyksystä mummolassani. Näissä kuvissa tulee näkyviin konkreettisesti ajan kulku. Mummolani on edelleen niille sijoilleen jäänyt. Mietin viime vuonna paljon sitä, miten moni koti maailmassa on mahtanut jäädä juuri niille sijoilleen, kun sen asukkaat ovat lähteneet. Meidän mummolamme ei varmasti ole ainut talo Suomessa, saatikka pelkästään jo mummolan lähialueella, mikä olisi jäänyt juuri niin, kun sen asukkaat ovat sieltä lähteneet ja perässään sulkeneet oven, tietämättä siitä, etteivät ehkä koskaan palaa.
Asia on ollut esillä monissa eri paikoissa viime aikoina. Esimerkkinä haluaisin kertoa Lönnströmin taidemuseon Kronoksen talo -projektin, jossa IC-98 eli taiteilijat Visa Suonpää ja Patrik Söderlund työstävät projektin Lönnströmin apurahalla. Lyhykäisyydessään he hankkivat talon, joka aidataan portittomalla aidalla ja johon annetaan ajan asettua. Lönnströmin nettisivuilta löytyy paljon infoa projektista ja sen etenemisen eri vaiheista. Käsittääkseni myös vielä tälläkin hetkellä voi vierailla säätiön kotimuseolla, jonka yhteydessä on galleria, jossa on esillä materiaalia projektiin liittyen.
Nämä ovat minua itseänikin kiehtovia asioita. Jo lapsena maalla asuessani törmäsin usein vanhoihin taloihin, jotka olivat autioita ja kiehtoivat minua. Leikimme vanhoissa taloissa ihan luvan kanssa ja tutkimme kaikenlaisia vanhoja esineitä ja roskaa. Se mikä niissä minua kiehtoo on niiden tarinat, ihan oikeat sellaiset tai joskus keksityt ja väritetyt. On jotenkin hyvin kiehtovaa astua pitkään tyhjillään olleisiin huoneisiin ja huomata miten sen tuntee todella voimakkaasti. En oikeastaan edes osaa kuvata sitä tunnetta, kun voi tuntea todella pysähtyneen ilmapiirin, missä saattaa kyllä kuulua vielä ääniä, mutta kaikki muu on jotenkin käsinkosketeltavan hiljaista, rauhallista ja pysähtynyttä.
Aika on kummallinen käsite.
